Back In Finland

Saavuin kotokamaralle sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Lento meni hyvin - nukuin silmälaput silmillä, korvatulpat korvissa ja pari vilttiä kiedottuna ympärille kuin millekin muumiolle 11 ja puolen tunnin lennosta noin 10 ja puol tuntia. Lentoemot välillä herättelivät, mutta jatkoin unia samantien.

Taksimatkasta Jomtien Beachiltä Bangkokin lentoasemalle voisi kirjoittaa Juha Vuorisen tapaisen NoVellin - pikku tarinan, kuinka Suomi-poika hyppää thaimaalaisen taksikuskin kyytiin ja eikä ole ollenkaan varma, minne papparainen vie. Olin ostanut taksimatkan hotellilta lentokentälle ja lentolipun Bangkokista Phuketiin Thai Airwaysillä pienestä matkatoimistosta hotellini alakerrasta. Moneen kertaan kyselin matkatoimiston tytöiltä ennen lähtöaamua, että onhan taksi varmaan tilattu hotellini eteen aamu puol8ksi ja että kuski tietää viedä oikeaan paikkaan ja oikeaan terminaaliin. Vastaus oli aina kyllä.

Aamupalan jälkeen taksi ilmestyi hotellini eteen. Vanha papparainen tuli hymyillen taksista ulos ja käveli minua vastaan. Näytin lippua hänelle, jota mies katseli kummaksuen edes takaisin käsissään zoomaten...oli silmälasit varmaan unohtunut yöpöydälle. Muutaman sanan englantia hän osasi. "You go boat...?" Siis mitä helvettiä, mä olin tilannut taksin lentokentälle ja minua tuli hakemaan taksikuski, joka oli valmis viemään minut jonnekin satamaan laivaan!!! Olikohan tämä edes oikea taksi...Mies haisi vanhalle viinalle, mutta hymyili kuin vasta pukilta noussut sankari. Raskas matkalaukkuni lennähti takakonttiin ja ukkeli oli nousemassa kuskin paikalle. "Wait Wait!" Huusin hänelle ja viittoilin hotellin aamupalan tarjoillutta poikaa paikalle. Pyysin häntä selvittämään kuskille, etten ollut matkalla minnekkään merelle vaan Bangkokin lentokentälle. Ukkeli tuli takaisin autolta ja tarjoilijapoika alkoi selvittämään minne minut pitäisi viedä. Seuraavaksi ongelmaksi tulikin, olinko maksanut matkan etukäteen vai en. Olin antanut miehelle "Paid" -maksulapun, joka oli nyt kateissa. Se onneksi löytyi kuskin ovesta pienen etsinnän jälkeen. "Jees-jees, Mistel go ailpolt.." Jep-en ollut ollenkaan varma, mistä tämä Misteri ittensä löytää parin tunnin kuluttua...

Nousin taksin takapenkille ja aloin vetää turvavyötä paikalleen. Se oli jumissa...yritin ja yritin, mutta tuloksetta. Papparainen totesi hymyillen kuskin paikalta: "No-No!", joka varmaan tarkoitti, että farangi (=nimitys turisteista) ei tarvitse turvavyötä, kun se on rikki. Buddhalaisen opin mukaanhan, jos jotain on tapahtuakseen se tapahtuu, eikä siihen voi vaikuttaa millään tavoin. Tätä en kyllä kuittaa mielelläni länsimaalaisena. Thaimaalaisessa liikenteessä olen nähnyt niin paljon tilanteita, joissa paikallinen tulee autolla tai skootterilla sivutieltä muiden eteen ollenkaan katsomatta, tuleekohan sieltä muita...ennalta määrättyyn kohtaloon uskotaan lujasti täällä. Taksi lähti liikkeelle ja huomasin, että kuski laittoi taksamittarin päälle. Olin siis maksanut matkan jo etukäteen...saas nähdä, kuinka käy, kun pääsemme joskus perille.

Jomtien Beach Road jäi taakse ja yhdyimme muuhun aamuliikenteeseen. Yht'äkkiä papparainen alkoi katselemaan ympärilleen ja taakseen. "Soli-Soli - wlong way!" Mä olin ollut kyydissä pari minuuttia ja oltiin jo menossa väärää tietä. Kuski käänsi ruuhkassa auton ympäri ja lähdimme palaamaan takaisin. Ei saakeli...mitähän tästä oikein tulee...ajattelin. Vilkuilin kelloa huolestuneena. Onneksi koneen lähtöön oli vielä pari tuntia...matkaan menisi ihan normaali ajolla yli tunti...tämän papparaisen kyydissä ehkä pari tuntia...ääääääää!!!! Nyt löytyi oikea tie. Hetken päästä kuski alkoi liikehtimään oudonlaisesta kuskin penkillä. Mikä helvetti sille nyt tuli...?! Pää pyöri kovasti ja hetken päästä hän ajoi huoltoasemalle, joka ei ollut toiminnassa. Ei voi olla totta!!! Mä en kyllä ikinä pääse perille... Mies ajoi autonsa pienen rakennuksen eteen, näytti minulle etusormeaan ja sanoi hymyillen: "Shhhhh...." Nyt sille iski kusihätä! Hän poistui autosta ja jätti autonsa käyntiin. Kello tikitti huolestuttavasti digitaalisia numeroitaan eteenpäin kohti lentokoneen lähtöaikaa.

Kuski saapui takaisin leveästi hymyillen. Hymyilin takaisin. Teki mieli sanoa, että "Aja sä apina nyt sitä autoas kohti lentokenttää ja unohda kaikki muu...!!" Mutta Thaimaassa ollaan kohteliaita, eikä loukata ketään kasvojen menetyksen pelossa. Hymyllä vastataan kaikkeen, vaikka vituttaisi kuinka kovasti.

Huh! Vihdoin taas liikkeelle. Kaupunkialueella auton vauhti vaihteli kovasti. Kuski unohtui katselemaan rakennuksia ja maisemia. Välillä tervehti ohikulkijoita. Taidettiin olla hänen valtakuntansa alueella. Päätin pitää suuni kiinni - tapahtui mitä tahansa. Jokaikiseen liikkeeseeni kuski reagoi tuijottamalla peruutuspeiliin ja vauhti laski aina. Yritin siis olla hiljaa ja liikkumatta. Jos sanoisin jotain, voisi kuski mennä aivan sekaisin ja palata takaisin lähtöruutuun Surf Beach Hotellin eteen.

Pääsimme ensimmäiselle moottoritielle. Vauhtikin nousi...110...120...130...hyvä - eiköhän me keritä! Ukkohan ajoi Toyotaansa kuin vasta kortin saanut nuori poika. Oikealta ja vasemmalta ohi...ilman vilkkua. Maisemat alkoivat käymään jo yksitoikkoiseksi ja sen huomasin myös kuskin vireystilasta. Hän alkoi hieroskelemaan silmiään ja läiskimään kasvojaan. "Voi ei - tuliko sille nyt uni!" Oma vireystilani nousi samantien...Kasvojen läpsiminen jatkui. Yksi kaista ei enää riittänyt herran ajotyylille vaan ajettiin kahta kaistaa puolelta toiselle. Samantien aloin miettimään kohtaloani. Saisinkohan tuon turvavyön toimimaan sittenkin. Vedin ja vedin..ei tullut! Kuski lopetti naamansa läiskimisen ja alkoi tuijottamaan minua. "No Wöök!" Okei okei - ei se toimi. Mietin siirtymistä istumaan kuskin taakse, mutta hän oli vetänyt penkkinsä aika taka-asentoon, joten en kehdannut aiheuttaa hänelle yhtään enempää mietittävää menemällä tiukimpaan mahdolliseen paikkaan takapenkillä. Aika epäillyttäväähän se olisi istua suoraan kuskin takana...

Läiskiminen jatkui. "Krooooohhh!" Ei perkele! Nyt sen suusta alkoi jo kuulua kuorsaamisääniä. Silmät auki (kai?!), mutta kurkusta kuului "krrr..." Yritin vetää kuskin takana olevaa oikeanpuoleista turvavyötä niin pitkälle kuin vaan mahdollista. Ei riittänyt! Päästin turvavyön irti, joka jäi löysänä lojumaan takapenkille...se ei siis olisi toiminut vaikka olisin saanut vedettyä sen itseni kropan yli. Kuski päästi valloilleen taas hymyn. Tällä kertaa en ymmärtänyt se merkitystä. "Juu sliip!" No-en saatana käy nukkuu. Voisi olla viimeinen nukahtamiseni...Mä kyllä meinaan tarkkailla sua loppuun saakka, ajattelin. Hymyilin papparaiselle väkinäistä hymyä. Poskipäitä alkoi jo vähitellen nykimään ja iho kiristymään.

Yritin seurata moottoritien viittoja. Bangkok. Jep-oikea suunta. Yht'äkkiä kuski päättikin oikealta ohituskaistalta (huomaa vasemmanpuoleinen liikenne) sännätä 4 kaistaa täysvasemmalle ja viime hetkellä liittymästä pois. Ei kai se nyt ala säästelemään tietulleissa, joita matkan varrella on pari kappaletta. Ei - se oli vaan viime hetken thaimaalaisen tolppa-apinan huomio siirtyä toiselle moottoritielle. Viitat edelleen näytti Bangkokiin. Hyvä! Taksamittari näytti jo vähän alta 900 bathia. Olin maksanut taksimatkasta 910 bathia toimistoon. Joudunkohan maksamaan vielä toiset 900, kun pääsemme perille. Olin päättänyt olla hiljaa, joten en kysynyt taksamittarista mitään. Parempi, että ukkeli keskittyy naamansa hakkaamiseen ja ajamiseen.

"Bangkok Airport" viitat näkyivät tienposkessa. Olin siis pääsemässä perille...vielä, kun pääsisin Domestic-puolelle. Bangkokin lentokenttä on julmetun iso ja halleja on monta kilometriä laajalla alueella. Nyt uskalsin sanoa: "Domestic - Phuket!?" Kuski hymyili ja nyökytteli. Käännyimme lentokenttäalueelle ja ajoimme ylärampille, jossa luki "Domestic". Taksamittari oli yli 1000 bathia. Auto pysähtyi ja minä toistelin ääneen "Kophunkap-kophunkap! -kiitoskiitos! Ei ukkeli tiennyt kuinka onnellinen olin päästyäni perille. Nousin autosta ulos ja sain takakontista laukkuni. Häivyin paikalta nopeasti, etten joutuisi vaan maksamaan uudestaan taksimatkaani. Huh! Yksi uusi kokemus takana ja monta edessä...